Kasvoistumiskone ja kasvoisuus III (käsite ja ’toinen’)

   

'Arkisessa' ymmärryksessä kasvot voidaan mieltää kolmena:

yksilöivinä –> nämä kasvot kuuluvat vain minulle;

sosiaalistavina –> tällaiset kasvot kuuluvat tiettyyn rotuun, luokkaan, rooliin, jne.; 

viestivinä –> kasvot voivat kertoa erilaisia asioita.

Deleuzen mukaan (1983/1986) kasvot valkokankaalla ja lähikuvassa menettävät nämä piirteet, ainakin silloin, kun ne ovat pääosassa kuten niin monissa Ingmar Bergmanin elokuvissa. Niissä kasvot tuntuvat kiihkeästi kamppailevan yksilöivän voiman hiipumista vastaan. Samalla ne pyristelevät irti sosiaalistavista rajoitteista. Ne myös yrittävät peittää jälkiä, joita erilaiset kokemukset kyvyttömyydestä kommunikaatioon ovat jättäneet.

’Puhtaat kasvot’ ovat yhtä kuin lähikuva silloin, kun niistä nuo kolme ominaisuutta – yksilöidä, sosiaalistaa, viestiä – ovat pyyhkiytyneet pois. Tuloksena on tietty alastomuus, joka tässä tapauksessa on jälleen yhtä kuin ei-inhimillisyys. Lähikuva tekee kasvoista aaveen. Kasvoista tulee toinen toistensa kanssa samanlaisia silloin, kun ne menettävät niin yksilöivän, sosiaalistavan kuin viestivänkin ulottuvuutensa, ja juuri näin käy Bergmanin elokuvassa Persona (1966). Lähikuva ei siis vain irrota osaa kokonaisuudesta tai yhdistä irrallisia osia, vaan myös koettaa pidättää kasvoihin paikannettujen ’peruspyrkimysten’ tehon.

Deleuzen ja Guattarin tuotannossa kasvot – lähes kirjaimellisesti – nousevat keskeiseen rooliin myös Mitä filosofia on? -teoksen (1991) alkuluvussa:

”Tietyllä hetkellä on olemassa tyyni ja rauhallinen maailma. Äkkiä ilmaantuvat pelästyneet kasvot, jotka katsovat jotakin kentän ulkopuolella. Toinen ei tässä näyttäydy subjektina eikä objektina, vaan mahdollisena maailmana, pelottavan maailman mahdollisuutena. Tämä mahdollinen maailma ei – ainakaan vielä – ole todellinen, mutta on silti ilman muuta olemassa: se on jotakin ilmaistua, joka on olemassa vain ilmaisussaan, esimerkiksi kasvoilla. Toinen on ennen muuta tämä mahdollisen maailman olemassaolo.” (Deleuze & Guattari 1993, 27.)

Gregory Flaxman (2012, 319–20; ks. myös Flaxman & Oxman 2008, 44­–5) on havainnut, että tässä kohtaa kirjoittajien kuvaus on kuin kieleksi muuttunutta elokuvaa: yleiskuva maisemasta, josta seuraa leikkaus kasvoihin, kenties ajo lähikuvaan, ja viitepiste myös eteenpäin, mahdollinen vastaus kysymykseen, mitä kasvot näkevät ja miksi niissä on tuo pelon ilmaus, juuri tämä affekti. Vastausta tähän ei kuitenkaan tule, läsnä on vain sen mahdollisuus. Nuo kasvot ovat tässä ’toinen’ (l’autre): ne ovat linkki siihen mahdolliseen maailmaan, joka niissä ’heijastuu’, mutta jota me emme näe ja joka siksi on havaintokentän ulkopuolella. Kasvoissa tapahtuva ilmaisu on niiden kieltä. Tässä merkityksessä ’toinen’ antaa mallin käsitteen kolmelle komponentille: ”mahdollinen maailma, olemassa olevat kasvot, todellinen kieli tai puhe” (Deleuze & Guattari 1993, 28).

Kasvojen kytköksellä käsitteen käsitteeseen on myös tässä hahmoteltua edeltävä ulottuvuutensa, sillä Deleuze on tehnyt tämän liitännän jo Différence et répétition -teoksessaan (1968/1994, 260): ”pelästyneet kasvot eivät muistuta sitä mikä niitä pelottaa, vaan pelottavan maailman tila on ikään kuin kääriytynyt niihin [--]. Toista ei voi erottaa sille hahmon antavasta ilmaisevuudesta.” ’Toinen’ on mahdollisen maailman ilmentymä, ei ’minän’ heijastuma, pinta tai peili. Sen ’arvo’ on yhtäältä sen kyvyssä toimia mahdollisen maailman ilmaisimena ja toisaalta sen kyvyssä torjua inhimillistynyt tarpeemme sekä nähdä siinä ’minä’ että pakottaa se peiliksi, jonka pinnasta heijastuu aina palanen mennyttä maailmaa.

Kasvoistumiskone on tavallaan yksi halukoneen muunnoksista. Sen avulla koettua koodataan totunnaisiksi jatkuvuuksiksi. Kasvoisuus kuitenkin sisältää myös nomadisen potentiaalinsa, jonka kokemista elokuva on tutkinut monin tavoin juuri lähikuvan keinoin. Kasvot eivät tuo lähelle ainoastaan mahdollista maailmaa vaan myös havaitsemattomaksi tulemisen mahdollisuuden (Flaxman & Oxman 2008, 50).

Deleuze, Gilles. 1986. Cinema 1: The Movement-Image. Translated by Hugh Tomlinson and Barbara Habberjam. Minneapolis: University of Minnesota Press (Cinéma 1. L’Image-Mouvement 1983).

Deleuze, Gilles. 1994. Difference and Repetition. Translated by Paul Patton. London & New York: The Athlone Press (Différence et répétition, 1968).

Deleuze, Gilles & Félix Guattari. 1993. Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus (Qu’est-ce que la philosophie? 1991).

Flaxman, Gregory. 2012. Gilles Deleuze and the Fabulation of Philosophy. (Powers of the False, Volume I.) Minneapolis & London: University of Minnesota Press.

Flaxman, Gregory & Elena Oxman. 2008. ”Losing Face.” Ian Buchanan & Patricia MacCormack (ed.). Deleuze and the Schizoanalysis of Cinema. London & New York: Continuum, 39–51.