Alkuasetelma

Andrei Tarkovskin elokuva Peili (Zerkalo, NL 1975) on mahdollista kiteyttää tutkielmaksi kahdesta vastavuoroisesta liikkeestä, yhteen liittymisestä ja toisistaan irtautumisesta. Vastavuoroisuuden kahdentuminen on kuitenkin näennäistä, sillä liikkeet ovat välttämättä monikerroksisia ja toisiinsa laskostuneita. Piirteeseen viittaa jo terminologinen kaksijakoisuus: päästä irti, irrota, irtautua, mutta myös olla ulkopuolella, irrallaan sisäpuolesta, jopa olla pään ulkopuolella. Jälkimmäinen painotus korostuu, kun mielletään tarkastelun keskiö jonkin henkilön tai kuten Tarkovskin edellä mainitussa elokuvassa paikoin varsin kirjaimellisesti, ’minän’ näkökulmasta. Herää kysymys, missä merkityksessä tälle henkilölle tai minälle kuuluvat pää ja aivot voisivat olla omillaan? Tuon ’omillaan olemisen’ irtautuminen tietystä henkilöstä, tarinan henkilöhahmosta tai minuudesta ylipäätään avaa elokuvan katsoja-kuulija-kokijalle aika-tilan, johon upota. Se on omanlaisensa ’aineeton syli’, jossa kulkemisen aistimellisuus ei kuitenkaan toteudu ilman aineen moninaisuutta.

AivoЖuviA ei tähtää kokonaisesitykseen elokuvan ja filosofian yhteyksistä siten kuin Gilles Deleuze on niitä pohtinut Cinéma -kirjoissaan (1983, 1985). Myöskään tarkoituksena ei ole kattaa (edes pääpiirteissään) sitä jo nyt varsin laajaa tutkimuksellista kenttää, joka on tukeutunut Deleuzen hahmottelemaan käsitteistöön. Näiden vaihtoehtojen asemesta tässä keskeisiä ovat yhtäältä elokuvantutkimuksen perinne itsessään ja toisaalta yksittäiset elokuvat ja elokuvantekijät. Oletuksena on, että niiden kautta teorian ja tutkimuksen kosketuskohdat hahmottuvat esiin tavalla, johon edelleenkin tuoreesti kiinnostavan näkökulman avaa Deleuzen ja Guattarin työstämä terminologia. Tämä blogi on samalla työpöytä: tekeillä on kirja, jonka aihepiiriin nämä tekstit liittoutuvat.

Käsillä, ulottuvilla, läsnä on myös laajempi viitekehys. Sitä leimaa tarve irrottautua representaatiosta, joka on tässä linkki takaisin peiliin: irti omakuvasta, irti ylipäätään siitä katsovan ja kuuntelevan subjektin ja katsotun ja kuunnellun objektin vastakkainasettelusta, joka peili-ajattelussa niin helposti rajaa molemmat puolet nimenomaan minään ja sen kuvaan. Tarkovskilta voidaan lainata vaihtoehdoksi yhtäältä pyrkimys muodon kieleen sinällään ja toisaalta merkkien rajaaman reviirin tuolle puolen.

Kun tällaisia pyrkimyksiä ajatellaan yhteydessä Gilles Deleuzen (1925–1995) ja Félix Guattarin (1930–1992) sekä yhdessä että erikseen kirjoittamaan tuotantoon, asettelut voidaan hahmottaa kolmen perustavaa laatua olevan käsitteen kenttiin. (1) Kide tai kristalli (cristal): kristallikuvan sekä kuvallisen kiteytymän yleisemmät ideat – siis aktuaalisen ja virtuaalisen kytkeytyminen toisiinsa, unohtamatta käsitteeseen kätkeytyvää kriisin teemaa. (2) Laskos (pli): toisiinsa kietoutuvien, poimuttuvien ja uudelleen avautuvien voimien idea. (3) Halu (desir) ja näkyväksi tahtovan näkymättömän voiman teemat.

Nämä kolme käsitettä tai ehkä pikemminkin käsiterykelmää muodostavat sen keskeisen tematiikan ydinjuonteet, joka yhtäältä kulkee läpi tämän kokoelman eri tekstien ja toisaalta on pohjana perusteelle liittää Gilles Deleuzen nimi näkyvästi tähän kehykseen. Tarkoituksena on pohtia paitsi Deleuzen ja Guattarin työstämää käsitteistöä, sen avulla myös sitä millaisena tästä näkökulmasta elokuvateoreettinen kenttä ainakin joiltakin osiltaan voisi tällä hetkellä näyttäytyä.