Kasvoistumiskone ja kasvoisuus II (valkea muuri ja mustat aukot)

Kun peilin käsitteen siirtää olemuksia määrittelevästä metateoriasta elokuvan audiovisuaalisten toimintojen tasolle, sen voi rinnastaa ensin kasvojen ja sitten kristallin käsitteisiin.

Kartoittaessaan elokuvateorian nykykenttää Thomas Elsaesserin ja Malte Hagenerin teos Film Theory (2010) tarttuu kolmannessa käsittelyluvussaan peiliin kytkemällä sen nimenomaan kasvoihin. Keskeisiä esimerkkejä tarjoavat mm. Ingmar Bergmanin ja Carl Theodor Dreyerin elokuvat ja elokuvanteorian puolelta, Deleuzen ohella, sellaiset nimet kuin Béla Balázs, Jean-Louis Baudry ja Christian Metz. Kirjoittajien yhteenveto kiteyttää peilin neljään paradoksiin (s. 79–80). Sisä- ja ulkopuolen välitila työstää ajatuksen valkokankaasta ’ovena toiseen maailmaan’. Peilin paradoksissa ruutu ei ole enää ’ovi’, vaan heijastaa takaisin siihen katsovan. Ei-ilmaisevan ja liioittelevan paradoksi viittaa siihen, miten lähikuva voi kirkastaa (tai varjostaa) kuvatun kohteen ominaisuuksia. Puhtaan läsnäolon ja tulkinnallista purkamista odottavan merkin paradoksi viimein viittaa realismin ja semiotiikan väliseen jännitteeseen.

Vaikka kasvoja ei ajattelisikaan peilin välttämättömänä vastaparina, tarjoaa käsite itsessään mahdollisuuden tarkastella merkityksellisyyden sekä sen muotoutumisen kenttää tästä näkökulmasta. Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux -teoksen (1980/1988) seitsemäs luku on otsikoitu ”Vuosi Nolla: kasvoisuus”. Termi ’kasvoisuus’ (faciality, visagéité) on heille tässä yhteydessä merkin ja merkityksen perusrakenne. Ja koska merkki on rakenteeltaan kaksijakoinen, myös kasvoisuudessa on kyse koosteesta, jossa osapuolina ovat ’valkoinen muuri’ ja ’mustat aukot’. Kasvoistumisen abstraktissa koneessa valkoinen muuri on yhtä kuin ’merkitsijä’ ja vastaavasti musta aukko on yhtä kuin ’subjektiviteetti’. Kasvoistumisen kone on merkitsijän ja subjektin olemassaolon ja toimivuuden ehto.

Monet esimerkit Deleuzen ja Guattarin käsittelyssä ovat perua elokuvasta. Heidän mukaansa lähikuva kasvoista sisältää jo valkean muurin ja mustan aukon kaksi puolta: kasvot heijastamassa valoa niin, että kirkkaimmillaan ne liukenevat valkoiseen ja/tai muodostamassa varjoja niin, että tummimmillaan ne sulautuvat mustaan. Läsnä ovat siis kasvoistumisen ääripäät: valkea muuri (kirkastuma) ja musta aukko (mustuma). Tämä valkoisen muurin ja mustan aukon systeemi on kasvoja tuottava kone.

Pää kuuluu osana kehoon, ruumiiseen, ja kasvot taas päähän, mutta kasvoilla on erityinen ominaisuus irrottautua. Ne ovat pinta, joka elää myös omaa, itsenäistä elämäänsä. Kasvojen itsenäisen ’oman elämän’ merkki on peilikuva. Siinä todentuu itseen kohdistuva katsomisen tapahtuma. Lähikuva konkretisoi tämän. Kasvoja kuitenkin myös käytetään toisella tavalla: niillä ylikoodataan loputkin kehosta tai toisin sanoin, keho palautetaan kasvoihin ja kasvoiksi. Kasvoista tulee koko kehon ’stand-in’, sen korvike, sijainen, omanlaisensa kaksoisolento.

Merkityksen lukeminen todellisuuteen on sen kasvoistumista, sen elementtien, objektien, ilmiöiden, asioiden ja ihmisten käsittelemistä kasvoistumiskoneella. Tällaisen käsittelyn perusta on syvästi inhimillinen. Kasvot ovat yhtä kuin ihmisyys, ’olla ihminen’, ne kuuluvat merkityksellistävän ihmisen tapaan olla olemassa. Koska olemme ihmisiä, lajillemme ominaiseen tapaan merkityksellistämme eli teemme todellisuutta kasvoiksi, kasvoistamme sitä, havaitsemme sen kasvoistuneena. Tämä tapahtuu kuitenkin jälleen paradoksin ehdoilla sillä kasvot itsessään ovat jotakin hyvin epäinhimillistä. Jokin perustavalla tavalla epäinhimillinen ihmisessä tulee näkyville nimenomaan kasvoissa. Kasvot ovat tätä epäinhimillisyyttä alkujaan: kasvot lähikuvassa ja erikoislähikuvassa tuovat juuri tämän ei-ihmismäisyyden näkyville.

Deleuze ja Guattari kutsuvat kasvoja lähikuvassa ’bunkkeri-kasvoiksi’. Arkisemmin voisi puhua kivikasvoista: ne ovat sananmukaisesti jotakin ei-inhimillistä. Toisaalta ’kivi’ tässä viittaa myös maskiin, suojaan, haluun piiloutua sen taakse. Halu paeta kasvoja on halua yrittää tulla näkymättömäksi. Tällainen muutos tähtää pyrkimykseen mennä läpi merkitsijän valkoisen muurin ja ulos minuuden mustista aukoista (Deleuze & Guattari 1988, 188).

Kasvot ovat maisema ja kuva niistä on kartta (vrt. Bogue 2009a). Se, että kasvot ovat inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen jännitteen näkyvä maasto tavallaan toteutuu mainiosti itse sanan muodossa: suomenkielinen kasvot on jo lähtökohtaisesti monikko, toisin kuin ruotsin ansikte, englannin face, saksan Gesicht, italian faccia, ranskan visage, espanjan cara tai venäjän лицо. Tosin kasvojen käsitteellinen merkityskenttä kaikissa edellä mainituissa kielissä on myös monisanainen: naama, pärstä, julkisivu, edusta…

Ajattelun problemaattisuus, ja Deleuzen pysyvä kiinnostus tätä teemaa kohtaan, käy ilmi kasvoissa ja tuon käsitteen keskeisessä asemassa kautta hänen tuotantonsa; sillä on niin kuvallis-esteettinen (’affekti-kuva’), poliittinen (’kasvoisuus’) kuin  käsitteellinenkin (’toiseen’ liittyvä), ulottuvuutensa (ks. Flaxman & Oxman 2008, 39–40).

Bogue, Ronald. 2009a. ”The Landscape of Sensation.” Eugene W. Holland, Daniel W. Smith and Charles J. Stivale (ed.). Gilles Deleuze: Image and Text. New York & London: Continuum, 9–26.

Deleuze, Gilles & Félix Guattari. 1988. A Thousand Plateaus: Schizophrenia and capitalism, Volume II. Translated by Brian Massumi. Minneapolis & London: University of Minnesota Press (Mille plateaux 1980).

Elsaesser, Thomas and Malte Hagener. 2010. Film Theory – an introduction through the senses. New York & London: Routledge.

Flaxman, Gregory & Elena Oxman. 2008. ”Losing Face.” Ian Buchanan & Patricia MacCormack (ed.). Deleuze and the Schizoanalysis of Cinema. London & New York: Continuum, 39–51.