Kuten Ronald Bogue (2003, 126) on todennut, Deleuze käy vielä kidekuvaa
koskevan tarkastelunsa lopuksi ”hyvin lavealla pensselillä” läpi kidekuvaan
liittyvät muutoksen momentit kiinnittämällä ne tiettyihin elokuviin ja
elokuvantekijöihin: eheä (Max Ophuls), säröinen (Jean Renoir), kovettuva
(Federico Fellini), sulava (Luchino Visconti).
Tarkovskin Peiliä voisi ajatella
koosteena näistä kaikista operaatioista. Elokuva on yksityisen ja julkisen
toisiinsa kiinnittävänä kiteenä eheä kokonaisuus. Kuvatun perheen kohtalot
laskostuvat kansakunnan kohtaloita kuvaaviin tallenteisiin. Kertojan tarinana elokuva on säröinen:
ajan jättämät jäljet käyvät ilmi sairautena, jota toisen käsikirjoittajista,
Aleksander Misharinin näyttelemä lääkäri elokuvan lopussa kutsuu ’omantunnon ja
muistin sairaudeksi’. Kertomuksena äidistä Peili
on kovettuva kristalli; olihan – jo vuonna 1967 Mosfilm-studiolle esitetyn koko
projektin lähtökohtana äidin kanssa toteutettava haastatteluelokuva työnimellä
”Tunnustus”. Haastatteluja ei elokuvassa ole, mutta sitä voi silti tarkastella
yhtä lailla äidin kuin ’minän’ kertomuksena. Jälkimmäinen korostus tukeutuu
myös suhteellisuuteen: enemmän kuin äidistä tai ’minästä’ elokuva on kertomus
’minän’ ja äidin, ’minän’ ja isän, ’minän’ ja puolison, jne. välisistä,
toisiinsa kietoutuvista suhteista.
Viimein, sulamisen, hajoamisen ja katoamisen teemat elokuva liittää
paradoksaalisesti itse aikaan. Lapsuusmaisemaan ja 1930-luvulle aikapaikannettu
alkujakso päättyy kuvaavasti. Tavattuaan lääkärin, aidalla istunut Maria-äiti
palaa taloon ja ääniraidalta kuulemme ”Ensi kohtaamisia” -nimisen rakkausrunon,
jossa todetaan mm.: ”Kristallikruunu oli kämmenelläsi ja sinä nukuit
rauhallisena valtaistuimellasi. Ah, Luojani, sinä olit minun.” Hieman myöhemmin
runon kertoja kuvaa ’minun’ ja ’sinun’ välissä olevaa elementtiä ”kovaksi
vedeksi”. Runon päätyttyä tapahtumaympäristöstä alkaa kuulua hälyttäviä ääniä.
Runon aiheuttamat kaipauksen kyyneleet nuorta äitiä näyttelevä Margarita
Terehova pesee pois kasvoiltaan pihakaivon luona samalla, kun taustalla suuri
heinälato on ilmiliekeissä.
Vesi ja tuli ovat klassisia ’alkuelementtejä’, kuten ilma ja maa. Robert
Bird on tutkinut Tarkovskin koko tuotantoa juuri nämä alkuelementit mielessään
lähtökohtanaan se, että venäjänkielessä ’elementti’ (stikhiia) ja ’runous’ (stikhi)
ovat etymologisia sukulaiskäsitteitä (Bird 2008, 16). Erityistä huomiota Bird kiinnittää Peilin dokumentaarisiin jaksoihin, joista hän kirjoittaa nimenomaan
’tulen’ ja sen uutta luovan kyvyn kannalta: ”[--] Peili etsii tietä määritellä uudelleen katsojan suhdetta kuviin, ei
niinkään tutun ja tiedetyn varastona vaan mahdollisuutena kuvitella uutta”
(Bird 2008, 145). Kristallikide monine eri tahoineen ja tasoineen on
ajallis-tilallinen labyrintti (Skakov 2012, 107). Kenties enemmän kuin
eksymisen ja ulos löytämisen tarpeeseen vetoava sokkelo Tarkovskin Peili on solmukohtiensa kiteet
havainnollisesti esiin taittava seitti.
Bird, Robert. 2008. Andrei Tarkovsky:
Elements of Cinema. London: Reaktion Books.
Bogue, Ronald.
2003. Deleuze on Cinema. New York
& London: Routledge.
Skakov, Nariman. 2012. The Cinema of
Tarkovsky; Labyrinths of Space and Time. London & New York: I. B.
Tauris.
